Saan aloittaa opettajan pedagogiset opinnot loppukeväästä. Odotan tätä suurella innolla! Liki vuosikymmen sitten suoritin kasvatustieteen perusopinnot tietäen, että jonain päivänä ne auttavat minua pääsemään pedagogisten opintojen tiukasta valintaseulasta läpi. Nyt se päivä koitti.
Kun työtehtäviini sisältyy tällä hetkellä sekä ulkoista, että sisäistä kouluttamista, on ajankohta mitä herkullisin omien pedagogisten prinsiippien tarkastelulle ja vielä tukevamman pohjan luomiselle aikuisten kouluttamisessa (tiedostaen, että mieluummin puhuisin valmentamisesta. Mutta siitä lisää tuonnempana.)
Annoin omille pedagogisille opinnoilleni työnimen “keskeneräisiä ajatuksia”
Tähän on monta syytä ja hyvää perustelua. Tässä kohtaa tunnistin niistä ainakin neljä.
- Kompleksisten, viheliäisten ilmiöiden ja ongelmien täyttämä maailmamme, joka vaatii ihmiskunnalta sekä kehittynyttä tieteellistä ymmärrystä, että syvää moraalista ajattelua ja vaativien eettisen ongelmien ratkaisua.
- Ihmisen kyky oppia ja olla kiinnostunut uudesta.
- Ihminen kognitiivisena olentona, joka pystyy myös kyseenlaistamaan ajatuksensa ja toimimaan tietoisesti ryhmässä.
- Loputon oppimisenjanoni ja halu ymmärtää ihmismieltä niin työelämän kuin yksityiselämänkin kontekstissa.
Osittain nämä eri tasoilla liikkuvat kokonaisuudet menevät limittäin, osittain ovat omia kokonaisuuksiaan. Ne myös liikkuvat hyvin erilaisissa ajallisissa ulottuvuuksissa. Toivottavasti pääsen pyörittelemään näitä eteenpäin opintojen kuluessa. Minua kiinnostaa siis sekä yksilö oppijana, työyhteisö oppivana ja vuorovaikuttavana kokonaisuutena, että ihmiskunta tässä ilmastokriisin ajassa.
Lopullisen kimmokkeen tähän ”keskeneräisiä ajatuksia” -teemaan taisin saada Björn Natthiko Lindeblanin kirjasta. Aula&Co:n suomeksi julkaisema Saatan olla väärässä oli Ruotsin myydyin tietokirja vuonna 2020. Munkkinimen thaimaalaisessa luostarissa saanut ruotsalainen ekonomi Natthiko summaa seitsemäntoista vuotta kestäneen henkisen harjoittelunsa keskeisen opin siihen, ettei enää usko kaikkea, mitä ajattelee.
Tämä tuntuu ensikädessä kovin ristiriitaiselta ajatukselta etenkin meidän niin kovin rationaalisessa työelämässämme. Keskeneräisyydestä ja siitä, että esimerkiksi 70% varmuus riittää, on kuitenkin kirjoittanut moni työelämätutkija. Työelämän nopeutunut tahti ja kaiken viestinnällistyminen* saa aikaan sen, ettemme voi aina odottaa kunnes kaikki on varmaa, varmistettua tai ylimmältä tasolta siunattua. On toimittava keskeneräisillä ajatuksilla ja samaan aikaan oltava hyvin kriittinen omia päättelyketjujaan kohtaan.
Parasta tukea omiin keskeneräisiin ajatuksiin on muiden keskeneräiset ajatukset ja avoimuus.
Yhdessä ajattelun taito ja vuorovaikutuksen voiman ymmärtäminen ovatkin ne, joita haluan omissa koulutuksissani herättää ihmiset arvostamaan. Toivottavasti pedagogiset opinnot antavat lisää taitoja ja valmiuksia tähän työhön!
Kerron kuulumisia täällä sitten kun opinnot lähtevät kesän kynnyksellä toden teolla käyntiin. Ennen sitä saan onneksi sammuttaa oppimisen nälkääni viestijöiden ammattijärjestö ProComin NEXT Vastuullisuuden koulutusohjelmassa. Siitä ja sen mainioista opeista lisää pian!
* Kaiken viestinnällistymisestä on kerrottu kiinnostavasti esimerkiksi Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa -kirjassa. Kirja sopii erityisen hyvin organisaatioiden viestinnästä ja vastuullisuudesta vastaavien kirjalistalle. Se on syntynyt samannimisen tutkimusprojektin tuloksena. Kertomuksen vaarat -projekti keskittyi verkkosivujensa mukaan: ”erityisesti kokemuksellisen puheen, sosiaalisessa mediassa tapahtuvan itsestä kertomisen, tunteita herättävien ja elämäntyyliä rakentavien ”mallikertomusten” (eksemplumien) jakamisen sekä narratiivisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hyötykäytön kysymyksiin”.
