Kuinka moni siellä haaveilee joskus sanovansa ääneen seuraavat lauseet:
”En voi auttaa, jos tässä on kiire. Mutta jos halutaan saada vaikuttavia asioita aikaiseksi, niin sitten keskustelen mielelläni.”
Veikkaanpa, että tämä haave on tuttu ainakin viestijöille. Kiire on helposti viestintää tai markkinointia tekeville liiankin tuttu olotila. Olen kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, ettei sen tarvitse olla niin.
Arvostus ansaitaan teoilla
Kuuntelin taannoin Viesti ry:n podcastin, jossa viestintätoimisto Ellun Kanojen perustaja Kirsi Piha keskustelee Viestin toiminnanjohtaja Siina Repon kanssa viestijän paikasta organisaatiossa. He pohtivat, onko viestijä strateginen muutosvoima vai kallis sihteeri? No, allekirjoittanut saa työpäivänsä merkityksen ensimmäisestä, mutta tunnistaa kyllä jälkimmäisenkin roolin.
Piha räjäyttää tässä hyvässä podcastissa yhden viestijöiden piirissä hyvin tutun myytin – arvostuksen puutteen. Raikkaaseen tyyliinsä Piha toteaa jotakuinkin niin, että marina arvostuksen puutteesta ei vie mihinkään. Omasta poterosta huuteleminen korkeintaan pahentaa asiaa, eikä oikein ole aikuisten puuhaa. Olen samaa mieltä. Pihan vahva viesti on, että arvostus ansaitaan teoilla. Se ansaitaan osoittamalla työarjessa, että viestinnän muutosvoima on suurin, kun tiedetään esimerkiksi mitä vaikutusta tavoitellaan ja miltä onnistuminen näyttää.
Todistustaakka on viestijöillä itsellään. Arjessa tämä vaatii yksinkertaisesti enemmän työtä, haastaa Piha meitä viestijöitä. Esimerkkejä viestinnän muutosvoiman ymmärtäneistä organisaatioista löytyy kuitenkin paljon, joten kyse ei ole mahdottomasta tehtävästä.
Itse olen ajatellut, että arjen treeninä arvostuksen kasvattamisessa toimii esimerkiksi tämä kiireen tarkkailu. (Siinä hommassa muuten voittaa lopulta muutkin kuin viestijät!)
On niin kiire, että juostaan polkupyörän vieressä
Vaalin ajatusta siitä, että kiire ei kestä päivänvaloa. Se tarkoittaa, että kiire johtuu sitä, ettei asioita ole suunniteltu tai aloitettu ajoissa, eikä oikein tiedetä, mihin ollaan menossa.
Usein tämä taas johtuu siitä, ettei organisaatio ymmärrä viestinnän strategista muutosvoimaa ja viestijät otetaan pöytään liian myöhäisessä vaiheessa.Tämä taas paljastaa tiimin, työyhteisön tai organisaation arjesta asioita, joille voi tehdä jotain.
Konkreettisesti asioita, joilla voi tehdä jotain on esimerkiksi se, että raivataan aikaa pysähtyä porukalla. Edes ensin sen verran, että päästään hyppäämään sen pyörän kyytiin – eli tarkastelemaan resursseja ja sitä kautta tekemisen todellista hintaa tai sitä, mistä muusta otetaan pois. Sitten voidaankin jo havahtua kartan katsomisen tarpeeseen, eli puhumaan tavoitteista ja prioriteeteista. Parhaimmassa tapauksessa päästään sanoittamaan yhdessä sitä, miltä onnistuminen näyttää ja miten sitä mitataan.
Jos tässä kohtaa joku taas sanoo, ettei nyt ehditä miettimään näin vaikeita, koska on kiire, niin BINGO!
Kiire ei kestä päivänvaloa.
JK. Sopivasti sattui Kauppalehden Optiossa olemaan mainio juttu aivoystävällisestä työpaikasta pari paivään tämän kirjoittamisen jälkeen. Sitähän minäkin tässä yllä yritin artikuloida, minkä yhteisökehittäjä Tiina Koivuniemi hienosti tiivisti jutussa näin: ”selvitettäisiin, mikä kaikki ihmisten pääkoppia juuri sillä työpaikalla kuormittaa ja millaisilla käytännön teoilla tilannetta parantaisi.”
